Samuel tipahti pehmeästi jaloilleen keskelle tuvan lattiaa ja alkoi tanssia. Jalat tanssahtelivat, pyörähtivät ja liukuivat kuin kaksi vieteriä hänen allaan. Hän oli nähnyt breakdance-taitureiden vetoja, yrittänyt vähän matkiakin heitä, mutta tämä hänen esityksensä oli paljon hienompi kuin yksikään hänen näkemänsä. Hän pyöri ympyrää päällään neljäntuulenhattu silmille valahtaneena, ponkaisi itsensä siitä lentoon ja laskeutui tasajalkaa lankkulattialle. Silloin jostain syvältä pulpahti Samuelin yllätykseksi esiin ensimmäinen sana, sitten toinen ja kolmas. Lopulta sanoja tuli paljon ja ne sointuivat keskenään.

”Jos sä äkkii saat kuulla,
et sä oot tärkee jäbä
Sä voit luulla, ettet selvii
ettet tajuu, etkä osaa.
 

Mut älä ittees sä dissaa
tai sä ittesi missaat,
pikkujäbäki voi olla sankari,
vaik se luulee, et se on pelkuri.

Jos sä äkkii saat valita:
tarjoll voimaa tai valtaa.
Sä voit vaan taivaltaa,
sun omaa matkaa.
Ja päättää, et oot vahva
ja tehä oikeit päätöksii.
Ethän haluu tukee
tätä mieletönt härdellii.”

Samuelin räpätessä väki tuvassa kerääntyi haltioituneena suureen rinkiin hänen ympärilleen. Mitä ihmettä Samuel teki?

Nunná vilkaisi hämmästyneenä Uttua.

”Onko Samuel runoi?” Nunná kysyi Uttulta piippuaan imien.

Tämä katsoi takaisin kasvot virneessä ja nosteli tyytyväisenä olkapäitään. Ei hän tiennyt. Ehkä oli. Ehkä Samuel oli uusi runoi.

Kummankin mieleen nousivat ne vuosien takaiset runonlaulajat, runoit, jotka aikoinaan tulivat tupiin, tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat keinua ja laulaa.

Samuelin vauhti kiihtyi.

”Haluu jengi lisää massii,
ne haluu lisää tavaraa,
ja valuu muiden mukana
tavaravirras.

Ja on piru merras,
jos ei kukaan saa niit pysähtyyn.
Tää maailma, se kaatuu
ja loppuu ystävyys.”

Kyläläiset hytkyivät Samuelin riimittelyn tahdissa, laskivat kätensä toistensa olkapäille ja alkoivat keinua ja laulaa tasarytmistä säveltä kuin parhaimmassa rap-battlessa samalla kun takoivat jalkojaan lattiaan.

”Solentuoja! Toivon tuoja!
Solentuoja! Toivon tuoja!”

Nunná ja Uttu liittyivät Ailu-muorin ja Alarikin seuraan ja tarttuivat myös toistensa käsiin. He huojuivat edestakaisin ja lauloivat bordunaa, pitkiä taustaääniä.

Räppääminen oli hauskinta mitä Samuel oli koskaan tehnyt. Hän vilkaisi ihmeissään Buohttaa, joka keinui ja lauloi muiden joukossa.

Samuel iski uuden pykälän silmään. Ääniala nousi. Vauhti kasvoi entisestään.

”Ja niin väitetään,
et tää solki, joka mulle on annettu. 
Et se ois se olki, se viimenen oljenkorsi, 
joka sen virran voi viel saada pysähtyyn.

Mut hei, ei kukaan pärjää yksin,
ja täällä mä saan kokee,
et mä oon tullu hyväksytyksi,
et mä oon täs jengis tärkee.”

Yhtäkkiä väki kerääntyi Samuelin ympärille ja alkoi lattiaa tasaisesti polkien kiertää hänen ympärillään.

”JA SIKS TÄÄ PIKKUJÄBÄ,
VAIK SE TUNTEE, ET SE OIS PELKURI,
ON VALMIINA TAISTOON,
KU SE OIS JOKU SOTURI!”

Loppusanat Samuel joutui huutamaan, jotta sai ne kuulumaan yli kyläläisten yhä voimakkaammaksi kasvaneen taustalaulun. Hän liittyi itsekin mukaan rinkiin.

Toisiaan kaulasta kiinni pitäen väki tanssi ja astui kolme askelta eteenpäin ja yhden pikkuaskeleen taakse. Välillä jalkojen kantapäät iskettiin yhtä aikaa lattiaan niin että koko tupa jysähti. Kylän väki, lapset, peukaloiset ja kaikki muutkin osasivat tanssin askeleet. Piiri pyöri hitaasti ympyrää - samalla tavalla kuin luolassa oleva valtava vesiratas.

Lämmin aalto levisi laulajasta toiseen ja lopulta tuntui siltä, että tuvassa ei enää laulanut ja tanssinut yksittäisiä kyläläisiä, vaan kaikki olivat sulautuneet yhdeksi.

Koko kylä lauloi ja tanssi yhtenä olentona.